Kari on jälleen kerran onnistunut kirjoittamaan ajatuksiaherättävän kolumnin. Nykyaikainen "minä"-keskeisyys on monellakin tavalla mielenkiintoinen ilmiö, vaikka on hyvinkin todennäköistä että ainoa ns. uusi asia tässä on ollut se, että nykyään tätä on paljon helpompi levittää suuremmalle kuulija- ja lukijakunnalle kuin ennen.
Karin ajatus itsekeskeisyyden ja nationalismin välillä on mielestäni vähän ontuvaa, koska kansat yleensä käsitetään enemmän siltä kannalta, että "me" olemme jotain ihmeellistä ja omaamme, verrattuna muihin. Tietysti tässä voi olla ajatuksena myös se, että oma kansa nähdään enemmän vain ihmisen itsensä "peilikuvana" eli että kansassa nähdään vain se, mikä on omasta itsestään hyvää, ennemmin kuin että välttämättä näiden ryhmien sisäinen monimuotoisuus huomioitaisiin.
Löytyyhän tässä myös vertauksia muun muassa Roomaan, mikä ainakin itseä hykerryttää:
Psykologisesta todellisuudesta on pitkä loikka valtakuntien kohtaloihin, mutta silti voi kysyä: Ovatko nämä lopun ajan merkkejä?
Keisarien Rooma kohtasi loppunsa vuonna 476. Tuhoon vaikuttivat sekä ulkoiset että sisäiset syyt. Jälkimmäiset olivat luonteeltaan taloudellisia ja sosiaalisia. Kelvottomat keisarit seurasivat toisiaan. Tuloerot ja korruptio kasvoivat, ja idea yhteisestä, jaetusta sivilisaatiosta mureni.
Mainittakoon vielä, että aikalaiskirjoituksissa Rooman rappiosta syytettiin ihmisten ahneutta. Sekin kuulostaa nykyajalta: rahaa, julkisuutta tai sometykkäyksiä ei tunnu milloinkaan olevan tarpeeksi.
Ulkoisten syiden joukkoon luetaan usein ilmastonmuutos, pandemia-aallot sekä Aasiasta ja Pohjois-Afrikasta lähtöisin olleet kansainvaellukset.
Noh, kuten Enqvist sanoo myöhemmin kolumnissaan, romahduksen ajankohdasta voidaan olla montaa mieltä (1453). Rooman romahdus Länsi-Euroopassa 400-luvun lopulla ja muutenkin imperiumin heikkeneminen oli tietysti monisyistä. Esimerkiksi mainittu ahneus, kelvoton hallinto, armeijan heikentyminen syistä tai toisista, ehkä kristillisyys ehkä. Foederaatit vaikuttivat myös asiaan, mutta ainakin näin jälkiviisaana on tietysti helppo sanoa, että oliko jotkin asiat väistämättömiä vai eivät.
Samaa ei oikein voi sanoa tulevaisuudesta. Ei, vaikka ajattelisikin, että historia on loppunut, tai että sillä on jokin tietty suunta.
On ilmeistä, että Länsi-Eurooppa kamppailee samojen ongelmien kanssa.
Maailma kuohuu, on Venäjä ja Palestiina, Kiinan varjo kasvaa, globaali Etelä nousee, kaiken ylle kohoaa ilmastonmuutoksen synkkä pilvi; ei ihme, että kysymys valtakuntien noususta ja tuhosta kiinnostaa maailmalla juuri nyt.
Tämä on hyvä pitää mielessä. Siinä missä nykyaika onkin omanlaistaan ja uniikkia, niin siinä kuitenkin piilee myös aspekteja, joilla on historiallista kaikua.
Onko siis Rooman tavoin myös eurooppalainen sivilisaatiomme vaarassa kuihtua pois?
Sivilisaatio on tietysti äärimmäisen moniulotteinen käsite. Ei ole edes selvää, mitä länsimainen sivilisaatio oikeastaan tarkoittaa. Tai sen tuhoutuminen.
Tutkijat riitelevät esimerkiksi siitä, missä mielessä Rooman voi sanoa romahtaneen. Ovathan eurooppalaiset valtiot osin Rooman valtakunnan perillisiä. Lisäksi Rooma jatkoi elämäänsä vielä tuhat vuotta Konstantinopolista eli nykyisestä Istanbulista hallittuna Itä-Roomana.
Meitä tuskin kuitenkaan lohduttaisi, jos Euroopan valtakeskus nytkähtäisi Brysselistä Istanbuliin. Meille se merkitsisi Euroopan iltahämärää.
Tämä on tainnut aika pitkälti olla länsimaissa ongelmana viimeiset N vuosikymmentä. Mitä länsimaalaisuus tarkoittaa? Mitä ovat meidän arvot, jos mitään? Ketä olemme? Ketä otamme vastaan?
Nämä ovat kysymyksiä, jotka ovat selkeästi taas nousseet yleiseen keskusteluun. Tietysti nämä ovat aina olleet ainakin jossain määrin osana keskustelua, mutta nykyään ne ovat tietyllä tavalla keskiössä kuten ennenkin.